Syntyykö ihminen kyttääjäksi vai kasvaako hän siihen? Se on sivistyneen yhteiskunnan vanhimpia väittelynaiheita. Niin tai näin, meissä jokaisessa asuu pieni kyttääjä!

Kolumnisarjamme tarkoituksena on valaista kyttääjäksi ryhtymiseen liittyviä joskus vaikeitakin vaiheita.

Veteraanien esimerkkiä seuraamassa

Tamperelainen Heimo Vähä-Heimo oppi nuorena opiskelijana naapurinvalvonnan tärkeyden, kun samassa talossa asuvat kyttääjät näyttivät hänelle hyvää esimerkkiä. Vähä-Heimo on lähettänyt meille herkän kääntymyskertomuksensa.

Minä en ole aina ollut kyttääjä. Nuorena tuli tehtyä vähän mitä sattuu, oli sellaisia niinkuin vaellusvuosia. Joskus lauloin suihkussa. Sitäpaitsi asuin maalla, Honkajoella.

Naapurit auttoivat minua löytämään kyttäämisen. Alku oli kyllä hankalaa. Muutin Tampereelle opiskelemaan 1983 syksyllä. En oikein osannut noita kerrostalon vessajuttuja, tuli käytyä joskus yölläkin. Varsinkin kerran vatsataudissa oksentelin pyttyyn vielä viideltä aamulla.

Annikki [alakerran naapuri] siitä sitten haukkui käytävässä. Muistan että olin vähän vihainen silloin ensin - luulin että se keksi omiaan. Mutta sitten Annikki näytti järjestyssääntöä, siinähän lukee nuo kellonajat jolloin saa ääniä kuulua.

Sen talven aikana huomasin, ettei Annikki ollut ainoa joka pitää naapureista huolta. Tuomelat A-rapusta kysyivät, tiesinkö kuka oli jättänyt polkupyörän pannuhuoneen eteen. Minä tiesin ja ne kiittivät kovasti. Siitä tuli hyvä mieli. Vähitellen aloin oppia mitä kaikkea pitää huomata ja kenelle pitää kertoa.

Aluksi oli vaikea olla nöyrä

Tulihan minulle sitten se kapinavaihekin, kun piti sanoa kaikesta vastaan. Kettusen rouvalle ihan korotin ääntä ja väitin, että ihmisten pitäisi saada elää elämäänsä rauhassa ilman että toiset kyttäävät. Kyllähän minä jo silloin tiesin, että ei kerrostalossa voi asua eristyksissä, en vain halunnut sitä vielä myöntää.

Kettusen rouva oli tosi huomaavainen. Muistutti kärsivällisesti mitä siitä seuraisi, jos kaiken maailman huumeveikot saisivat touhuta kellarivarastossakin eikä kukaan valvoisi. Minua hävetti ja kävin heti kellarissa vähän katsomassa paikkoja. Valot siellä olikin joku jättänyt päälle. Kettusen rouvan mielestä se oli se Kaisu, joka opiskeli kampaajaksi.

Ensimmäinen lappu oli hieno kokemus

Hieno hetki oli silloin, kun kirjoitin ensimmäisen oman lapun seinänaapurille. Ihan tavalliselle ruutulehtiön sivulle lyijykynällä. Naapurin koira oli haukkunut aamulla. Panin lapun postiluukkun, ja Annikki ja Kettusen rouva kehuivat sitten seuraavana päivänä lasinkeräyslaatikon luona, että hyvän lapun olin kirjoittanut ja hekin olivat kirjoittaneet omat laput. Annikki sanoi että on se kamalaa kun koirat haukkuu niin aikaisin.

Siitä tuli oikein sellainen lämmin ja vahva olo, kun tiesin että olin niiden kanssa yhdessä tehnyt oikein. Samanlainen olo minulle vieläkin aina kyttäämisestä tulee.

Sen tahtoisin kaikille sanoa, että älkää hoputtako niitä nuoria jotka eivät tiedä miten kytätään. Kytätkää vain malliksi, niin kyllä ne ajan kanssa oppivat, kunhan huomaavat että kaikki muutkin kyttäävät. Niin se kävi minullekin.

Heimo Vähä-Heimo
Dipl. ins.
Hervanta, Tampere